Milli, spanielimaisen tauotonta säätämistä jo 11 vuotta!

Oletko nähnyt elokuvan "Marley & me"? Jos labbis vaihdettaisiin walesinspringerspanieliin ja leffan nimi muotoon "Milli & me", voisin luulla kameraryhmän seuranneen meidän koiravuosiamme. Ainakin tarinaa riittää kerrottavaksi yhdestä koiran elämästä kirjan verran. Ellei jopa kahden, sillä vuosia on toki luvassa vielä. Eihän yksitoista ole lainkaan paha ikä keskikokoiselle itseään nuorena pitävälle spanielille, joka edelleenkin innostuessaan vetää hihnassa kuin hullu puuron perässä.

Millin ensimmäinen päivä meillä. Tuo sama rakastunut, jopa riippuvainen, katse sillä on silmissään edelleen.

Tasan 11 vuotta sitten sain viestin, että meille olisi syntynyt narttupentu. Varauksessa oli alkuun kultainennoutaja, mutta kyselemääni pentueeseen ei tullutkaan narttuja. Mies valitsi meille pennun, joka nuohosi jaloissamme ja sitkeästi veti lenkkarin nauhoja hampaat irvessä. Emme silloin aavistaneetkaan, että tuo tilanne oli vihje koiramme luonteen määrittelevistä piirteistä: läheisriippuvainen, HYVIN aktiivinen ja äärimmäisen sitkeä. 

Sen jälkeen Milli onkin järjestänyt meille ohjelmaa. Kotiinpaluut ovat edelleen jännittäviä tapahtumia, sillä koskaan ei voi tietää, mitä paikkaa kotona mahdollisesti pääsee siivoamaan samoin tein tai mistä tavarasta olikin jo aika hankkiutua eroon. Pentuaikana turhaksi osoittautui enemmänkin kamaa, mm.  meiltä löytyi useammat ihan turhat kengät, tosi turhia uikkareita, alusvaatteita, kauhoja ja muita aivan turhia keittiövälineitä ja yksi kaukosäädinkin, joista Milli ystävällisesti hankkiutui eroon yksi toisensa jälkeen. Osa tästä turhasta materiasta kiersi Millin systeemin läpi, ja muistanpa muutamankin kerran pentuvuosilta (eli Millin tapauksessa elinvuosilta 0-10), kun olen kerännyt koirankakkapussiin suolistokierrätyksen läpi käynyttä verhon palaa tai uimapukua.

"Tää kenkähän on jo ihan pois muodista.. tai ainakin sun vaatekaapista." 

Sittemmin Milli on valikoinut ruokahissiinsä päätyvät asiat tarkemmin. Kaukosäätimet ja minun alusvaatteeni saavat lojua rauhassa. Vaipparoskis kannattaa sen sijaan tyhjätä
 USEIN etenkin niistä haisevammista tuotoksista. Toisaalta ilman Milliä en ehkä olisi tietoinen siitä, miten vaippa sisältää omituisia, hyvin imukykyisiä helmimäisiä juttuja. Ja siitä, miten ne todella leviävät pitkin lattioita pomppien sinne tänne, kun täysin märän vaipan aukaisee, tai vaikka koiramaisemmin repii hampaillaan auki. Ja jos ne imuroi niin kyllä, imuri alkaa puhaltaa pissanhajuista ilmaa. Tämänkin tiedonmurusen minulle opetti Milli. Myöskään roskiskaappi ei saa olla rauhassa, kun Milli on fiksuna tyttönä oppinut avaamaan väliovien ohella myös kaappien ovet. Bioroskis saattaa joskus tyhjentyä ihan tyhjentämättä, mikä kyllä aiheuttaa välillä sydämentykytyksiä meille ihmisille. Outoa kyllä koira on vielä hengissä. Minun lenkkitakkieni taskut sen sijaan eivät. Vinkki viitonen: syötä koiralle ne taskunamit AINA ennen sisällemenoa.

Marley & me... eiku Milli & me. Tässä heitettiin vaatimaton 10 kilometrin pääsiäislenkki pari viikkoa takaperin Päijänteen aurinkoisella jäällä. Vanhus jaksoi vielä leikkiä lasten kanssa ja peuhuta kotipihassa tämän jälkeen.. 

Jos vain kissoilla on yhdeksän henkeä, niin Milli on ehkä sitten osittain kissa. Sillä on ainakin neljä henkeä, jotka se on jo käyttänyt. Kaksi kertaa sitä on purrut kyy. Ensin mahaan ja sitten kuonoon. Kuonopurema turposi niin, että luulin koiran piilottaneen tennispallon huuleensa. Turvotus levisi kaulaan ja samalla paniikinomainen huoli minuun, mutta päivystävä eläinlääkäri ei aluksi uskonut koiran edes tulleen kyyn puremaksi, sillä se heilutti häntäänsä. Kuulemma liian aktiivisen oloinen käärmeen pureman uhriksi, vaikka itse näin koiraa katsoessani kuolemaa tekevän otuksen. Puremajälki löytyi ja tarina uskottiin, mutta itse tulin siihen tulokseen, että hännän heiluminen ei kyllä kerro Millin kohdalla, onko se elossa vai ei. Sen häntä heiluu vielä haudan takaakin.

Milli, siellä missä tapahtuu..

Kymmenentenä elinvuonaan Milli päätti maistaa lasten xylitol-pastilleja. Koiralle muuten ihan hirmu huono idea, verensokeri kun droppaa tappavan alas pienestäkin määrästä. Tokihan olin silloin yksin lasten kanssa ja kello oli aika paljon lauantai-iltana. Koiralle hunajaa huuleen, nappulaa poskeen, lapset pyjamissaan iltasatukirjojen kanssa autoon ja meidän tilava perheautomme kaasutti TÄYSIN sallittua nopeutta(...) eläinlääkäriin. Perille päästyämme  kotona henkihieverissä tärissyt ja kaatuillut koira käveli taas reippaasti itse sisään ja heilutteli iloisena, ehkä omaan silmääni hiukan vaisuna häntäänsä. Olihan siinä taas vakuuttelemista, etten ihan turhaan paikalle kaahaillut päivystysaikaan maksamaan itseäni kipeäksi puolinukuksissa olevien lasten kanssa. Otettiin vähän aika hinnakkaita verikoejuttuja ja lähdettiin kotiin kassan kautta. Eikä kuoltu.

Viime vuonna Millin nisistä löytyi iäkkäämmille nartuille tyypillisesti nisäkasvaimia. Ne leikattiin ja Milli steriloitiin loppuvuodesta. Vielä ei ole enempää löytynyt ja koira on elämänsä kunnossa!

"Mä oon siis tosi fiksu koira. Siks mä en tottelekaan aina. Mä tiedän itse paremmin, miten asiat tehdään."

Tästä postauksesta voisi tulla loputtoman pitkä. Voisin tarinoida kuonot ja hännät siitä, miten Milli lähti kerran etsimään minua terveyskeskuksen sisältä ja päätyi töihin vastaanottotiskin taakse. Tai siitä, miten yksikään auto ei omituista kyllä kolhiintunut, kun Milli kuljetti pyörätelineen parkkipaikan läpi S-marketin pihassa. Naurulta ei voitu välttyä, kun Milli saatiin itse teosta kiinni puolikas kuivakakku suussaan keittiön pöydältä seisomasta, keskeltä kauniisti vieraita varten katettua kahvipöytää. Aina hymyilyttää, kun spanielinretale lähti metsässä hajulle, mutta meni niin sokeasti hajun perässä, ettei nähnyt jäljestämiään kauriita, jotka ylittivät tien minun nenäni edestä ja näin mahdollistivat sen, että jäin siihen paikkaan seisomaan saaden suuren jäljestäjän napattua narun päähän sen nuuskuttaessa itsensä jälkeä pitkin luokseni. Vakituisen työpaikan saamiseen johti varmasti myös se adrenaliinipiikki, jonka sain kun olin menossa työhaastatteluun ja minuuttia ennen sisäänkutsua lähellä asuva ystäväni soitti, että koiramme on facebookissa.

Päätän nyt kuitenkin tämän tekstin, lähinnä, koska kaksi ruskeaa silmää tuijottaa jo anovana minua ja pyytää nukkumaan. Tuo pieni punavalkoinen perskärpäseni ei voi nimittäin vaihtaa huonetta ilman minua, ja sen peti on oman sänkyni vieressä (kyllähän sitä yritettiin opettaa nukkumaan yksin, koska makkariin ei eläimiä tule. Millin mielestä se oli ihan tyhmää hommaa).

Jos jotain olen Millin kanssa oppinut niin sen, että jos ikinä, ikinä tulee mieleen, että ottaakohan tuo koira mun ruuan pöydältä siinä ajassa, kun käyn vaan nurkan takana, niin vastaus on aina "ottaa". AINA.