Kiire ja paniikki. Kiireinen paniikki. Paniikkinen kiire. Sellainen on lapsiperheessä. Usein. Aina pitää ehtiä. Kouluun, neuvolaan, kerhoon, kylään, töihin... jne. Ollaan jo myöhässä. Usein. Hermoja kiristää. USEIN.
Kolmen pienen ihmisen, kahden aikuisen ja koiran taloudessa aikataulu on lupaus katastrofista. Kasvatusalan ammatistani huolimatta en ole onnistunut kasvattamaan lapsistani kovinkaan vikkeliä siirtymätilanteissa. Vaikka koko päivä olisi valuttu sohvalla hokemassa "muleioomitääntekemistä", niin lähdön hetkellä koululainenkin kiinnostuu vauvanleluista, ja hokema vaihtuu fraasimaiseen, täysin tyhjiin lupauksiin perustuvaan "ihankohta" -ilmaisuun. Keskimmäisellä on tyypillisesti juuri se yksi ja ainut oikea auto hukassa juuri silloin, ja ilman sitä ei vain voi lähteä. Jos jollain ihmeen konstilla (lue "lahjomalla keksillä/ peliajalla") saan isot valmiiksi, niin jokainen vauvan kanssa joskus lähtöä tehnyt voi vain arvata, mikä alkaa haista sillä hetkellä, kun olen hiki päässä (koska omat ulkovaatteet ovat olleet valmiiksi päällä koko ajan) noukkinut lattialta sata ja yksi kassia sekä vauvan kainaloon. Etenkin jos erehdyn ajattelemaan olevani kerrankin jossain ajoissa. Vaipan vaihdon aikana jompikumpi isommista on toki astunut lenkkareilla kuralätäkköön, joten välissä taltutan raivokohtauksen, haen kuivat sukat, ripustan märät kuivumaan, etsin uudet keliin sopivat kengät (jotka toki lapsen mielestä puristaa jalkaa) ja sitten nappaan syliini kassit ja vauvan. Kengät jalassa ja syli täynnä sitten tajuan, että koiralla ei ole vettä kupissa (koska tyhjensin sen hetkeksi vauvan kontattua siihen lähelle). Kun viimein liikutaan johonkin suuntaan ja lapset on pakattu, on pakko juosta vielä ovelle tarkistamaan, menikö se ovi lukkoon vai ei. Oven auki saavaa koiraa ei nimittäin kannata jättää kotiin, jollei lukitse ovea. Testattu on.
Kaikkea tätä ennen olen valmistellut lähtöä. Etsinyt lapsille ja itselle sopivat vaatteet. Pakannut vaipat, vaihtovaatteet, vauvan ruuat, tuliaiset jne., tarkistanut yläkerran portin olevan kiinni, ettei koira mene syömään vaippoja roskiksesta (*huoh*), vienyt kalanrippeet pihan biojäteastiaan (koska koira osaa avata roskiksen ovet), etsinyt hukka-nimisessä jemmassa olevan kännykkäni, avaimet, lompakon, oikean auton avaimet, ehkä muistanut katsoa itsekin peiliin ja laskenut tarkalleen, että jokainen on syönyt sopiva aika sitten.
Ja sitten kuitenkin, olemme myöhässä. Ja hermo kiristyy. Perillä on jopa ystävällisesti neuvottu, että "lasten kanssa pitää vaan lähteä ajoissa niin ehtii" tai "valmistella kaikki hyvin niin lähtö on sujuva." Juu kuule, kiitos tästä vinkistä, ei käyny itellä mielessä.. Täytyy kylläkin myös todeta, että en olisi itsekään arvannut, että isomman perheen liikuttelu on oikeasti aikamoista tähtitiedettä. Ennen kuin olen tässä. Ja silti jotain aina unohtuu. Siinä mielessä nuo hyvää tarkoittavat, mutta silti hieman alentuvasti sanotut "vinkit" ymmärtää, ilman lapsia tuskin itsekään ymmärtäisin, mikä tästä tekee niin kiireistä.
Ylen juttu kiireen vähentämisestä osui silmiini illalla. Työelämässä tämä on pitkään ollut minulla tavoitteena. Kiire aiheuttaa turhaa kireyttä ja stressiä, ja itse olen todella altis sille. Jos joku kuvittelee, että ihmisestä saa parhaan työpanoksen esiin kiireen luoman paineen avulla, niin metsään menee pahasti. Omakohtaisen empiirisen ihmiskokeen perusteella voin sanoa, että kiireen avulla saa rauhallisestakin ihmisestä esiin stressaantuneen ja keskittymiskyvyttömän tyypin.
Niinpä olen jo pidemmän aikaa koettanut hallita tätä kiirettä. Haastavaa se on siksi, että olen ihminen, joka on, tai siis ennen oli, aina ajoissa kaikkialla. Nyt "anteeksi, me ollaan vähän myöhässä" -lausetta ei jaksa aina edes jatkaa pidemmälle, koska esim. yksittäistä myöhästymiseen johtavaa syytä ei vain ole, on vain kasa kaaosta, johon ei tee mieli enää palata. Kiristävän kiirestressin jälkeen, myöhässä, on ihaninta mennä toiseen monilapsiseen pikkulapsiaikaa elävään perheeseen, jossa kukaan ei jaa vinkkejä, vaan nyökyttelee aidon ymmärtäväisesti. Koska siellä eletään sitä samaa samaan aikaan ja tiedetään, että tässä elämäntilanteessa kaikki ei ole pelkästään organisointikyvystä ja tahdosta kiinni.
Kuitenkin, viime kädessä, oma kiire ja stressi on vain omissa käsissä. Itselläni se on usein turhaa, ajattelen ihan liikaa muiden odotuksia, vaikkei aikataulu tosiasiassa edes olisi niin tiukka.
Vielä koittaa aika, kun lähteminen onkin helpompaa. Ja aika, joka kultaa muistot ja saa minut jakelemaan "pikku vinkkisiä" lasten kanssa lähtemiseen, aivan kuin itse sen olisin aina saanut sujumaan kuin tanssia vain. 😂
Oikeasti toivon, että osaisin olla empaattisempi aidosti. Sekin on taitolaji.
Kolmen pienen ihmisen, kahden aikuisen ja koiran taloudessa aikataulu on lupaus katastrofista. Kasvatusalan ammatistani huolimatta en ole onnistunut kasvattamaan lapsistani kovinkaan vikkeliä siirtymätilanteissa. Vaikka koko päivä olisi valuttu sohvalla hokemassa "muleioomitääntekemistä", niin lähdön hetkellä koululainenkin kiinnostuu vauvanleluista, ja hokema vaihtuu fraasimaiseen, täysin tyhjiin lupauksiin perustuvaan "ihankohta" -ilmaisuun. Keskimmäisellä on tyypillisesti juuri se yksi ja ainut oikea auto hukassa juuri silloin, ja ilman sitä ei vain voi lähteä. Jos jollain ihmeen konstilla (lue "lahjomalla keksillä/ peliajalla") saan isot valmiiksi, niin jokainen vauvan kanssa joskus lähtöä tehnyt voi vain arvata, mikä alkaa haista sillä hetkellä, kun olen hiki päässä (koska omat ulkovaatteet ovat olleet valmiiksi päällä koko ajan) noukkinut lattialta sata ja yksi kassia sekä vauvan kainaloon. Etenkin jos erehdyn ajattelemaan olevani kerrankin jossain ajoissa. Vaipan vaihdon aikana jompikumpi isommista on toki astunut lenkkareilla kuralätäkköön, joten välissä taltutan raivokohtauksen, haen kuivat sukat, ripustan märät kuivumaan, etsin uudet keliin sopivat kengät (jotka toki lapsen mielestä puristaa jalkaa) ja sitten nappaan syliini kassit ja vauvan. Kengät jalassa ja syli täynnä sitten tajuan, että koiralla ei ole vettä kupissa (koska tyhjensin sen hetkeksi vauvan kontattua siihen lähelle). Kun viimein liikutaan johonkin suuntaan ja lapset on pakattu, on pakko juosta vielä ovelle tarkistamaan, menikö se ovi lukkoon vai ei. Oven auki saavaa koiraa ei nimittäin kannata jättää kotiin, jollei lukitse ovea. Testattu on.
Kaikkea tätä ennen olen valmistellut lähtöä. Etsinyt lapsille ja itselle sopivat vaatteet. Pakannut vaipat, vaihtovaatteet, vauvan ruuat, tuliaiset jne., tarkistanut yläkerran portin olevan kiinni, ettei koira mene syömään vaippoja roskiksesta (*huoh*), vienyt kalanrippeet pihan biojäteastiaan (koska koira osaa avata roskiksen ovet), etsinyt hukka-nimisessä jemmassa olevan kännykkäni, avaimet, lompakon, oikean auton avaimet, ehkä muistanut katsoa itsekin peiliin ja laskenut tarkalleen, että jokainen on syönyt sopiva aika sitten.
 |
| Kuva; pixabay.com |
Ja sitten kuitenkin, olemme myöhässä. Ja hermo kiristyy. Perillä on jopa ystävällisesti neuvottu, että "lasten kanssa pitää vaan lähteä ajoissa niin ehtii" tai "valmistella kaikki hyvin niin lähtö on sujuva." Juu kuule, kiitos tästä vinkistä, ei käyny itellä mielessä.. Täytyy kylläkin myös todeta, että en olisi itsekään arvannut, että isomman perheen liikuttelu on oikeasti aikamoista tähtitiedettä. Ennen kuin olen tässä. Ja silti jotain aina unohtuu. Siinä mielessä nuo hyvää tarkoittavat, mutta silti hieman alentuvasti sanotut "vinkit" ymmärtää, ilman lapsia tuskin itsekään ymmärtäisin, mikä tästä tekee niin kiireistä.
Ylen juttu kiireen vähentämisestä osui silmiini illalla. Työelämässä tämä on pitkään ollut minulla tavoitteena. Kiire aiheuttaa turhaa kireyttä ja stressiä, ja itse olen todella altis sille. Jos joku kuvittelee, että ihmisestä saa parhaan työpanoksen esiin kiireen luoman paineen avulla, niin metsään menee pahasti. Omakohtaisen empiirisen ihmiskokeen perusteella voin sanoa, että kiireen avulla saa rauhallisestakin ihmisestä esiin stressaantuneen ja keskittymiskyvyttömän tyypin.
Niinpä olen jo pidemmän aikaa koettanut hallita tätä kiirettä. Haastavaa se on siksi, että olen ihminen, joka on, tai siis ennen oli, aina ajoissa kaikkialla. Nyt "anteeksi, me ollaan vähän myöhässä" -lausetta ei jaksa aina edes jatkaa pidemmälle, koska esim. yksittäistä myöhästymiseen johtavaa syytä ei vain ole, on vain kasa kaaosta, johon ei tee mieli enää palata. Kiristävän kiirestressin jälkeen, myöhässä, on ihaninta mennä toiseen monilapsiseen pikkulapsiaikaa elävään perheeseen, jossa kukaan ei jaa vinkkejä, vaan nyökyttelee aidon ymmärtäväisesti. Koska siellä eletään sitä samaa samaan aikaan ja tiedetään, että tässä elämäntilanteessa kaikki ei ole pelkästään organisointikyvystä ja tahdosta kiinni.
 |
| Onnistunut selfie tältä aamulta. (Oikeasti kuva; pixabay.com) |
Vielä koittaa aika, kun lähteminen onkin helpompaa. Ja aika, joka kultaa muistot ja saa minut jakelemaan "pikku vinkkisiä" lasten kanssa lähtemiseen, aivan kuin itse sen olisin aina saanut sujumaan kuin tanssia vain. 😂
Oikeasti toivon, että osaisin olla empaattisempi aidosti. Sekin on taitolaji.
Kommentit
Lähetä kommentti
Olisi mukavaa, jos jättäisit kommentin. :)