Prismaperheen puolesta

Helsingin sanomien juttu Prismaperhe -mielikuvan vaikutuksesta lapsenteon lykkäämiseen (Hesarin Prismaperhejuttu -linkki) osui meidän elämän kannalta melkoisesti nilkkaan. Olimmehan juuri edellisenä viikonloppuna kaasutelleet isolla perheautolla luppakorvaisen koiran vartioimasta rivitaloasunnostamme Prismaan -15 % -aleostoksille. Tosin meillä tuota alea enemmän merkkasi se, että mies oli vihdoinkin kotona ja hereillä normaalien ihmisten aikaan ja tarve hankkia kaikennäköistä (kuten esim. talvitakki miehelle ja kengät esikoiselle) oli jo ollut olemassa pidempään.

Ja kyllä, sillä reissulla lapset kiukuttelivat, lähes painivat vaatehyllyjen välissä, kunnes saimme näköhavainnon esikoisen opettajasta, jonka jälkeen esikoinen jännitti koko ajan, mistä ope milloinkin pilkistää. Vauva itki ja itse ärsyynnyin miehelle ja komensin lapsia niin isolla äänellä kuin kehtasin. Imetin itkevää vauvaa ihan julkisesti miehen sovittaessa takkeja. Kirsikkana kakun päällä kärrytkin olivat täpötäynnä tavaraa.

Siinä varmaan moni ihminen meidät ohittaessaan päätti lisätä repertuaariinsa vähintään yhden ehkäisymenetelmän toisen päälle. Itsekin olin kyllä aivan hikinen ja loppu sen reissun jälkeen. Valehtelematta, me olimme SE Prismaperhe. Ärsyyntyneitä, kiukkuisia, nälkäisiä, huutavia ja tissiä vilauttelevia perheautoilijoita.

Prismaperhe ei pärjää kaupassa ilman ostoskärryä. Paitsi, jos siellä ollaan ilman toista vanhempaa ja vauva nukkuu kaukalossa. Silloin ostoksia kannetaan ja vedetään eri näköisissä ostoskoreissa, joita unohdellaan hyllyjen väleihin ja joiden vetämisestä isommat lapset kiistelevät. Molemmat joko haluavat vetää tai eivät halua, mutta yhtä aikaa pitää olla samaa mieltä (kuva: Pixabay.com)

Silti, en vaihtaisi tätä mihinkään. En ulkomaanmatkoihin, en rauhallisiin ruokahetkiin tai aikaan omiin harrastuksiin useammin kuin kerran viikossa, en edes niihin täysin nukuttuihin öihin, enkä puolison kanssa vietettyihin aamutunneille venyviin romanttisiin hetkiin.

Hullu, ku pullosta tullu. Joo, tavallaan. Tää menee ohi, lapset kasvaa, ja sitten sitä kaipaa tätä kaikkea. Niin klimppisen kliseistä kun tää onkin, lapset antavat minun elämälleni merkityksen. Lasten saaminen oli haave, ja ehdimme jo hieman kokeilla sitäkin ajatusta, että jos lapsia ei tulekaan, koska meille(kään), ei lapsia ihan tuosta noin vain "tullut". Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että meillä on nyt kolme ihanaa lasta.

Näiden Prismahetkien lisäksi elämä on rakkautta, halauksia, pusuja, leikittelyä ja nauramista. Maailman näkemistä uudesta, raikkaasta näkökulmasta, koomisia tilanteita ja yhteistä opettelua. Lasten kasvamisen ja kehittymisen seuranta antaa myös aikuiselle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Sitä kaivautuu väkisinkin takaisin omaan lapsuuteen, pohtii niitä asioita, joita haluaa siirtää ja niitä, joita haluaa muuttaa. Miettii omia tuntemuksiaan ja motiivejaan, asettuu lapsen maailmaan uudelleen ja yrittää nähdä maailman muun kuin itsensä silmin. Rakastaa ja pitää tiukasti kiinni, ja psyykkaa sitten itseään pikku hiljaa löysäämään nyöriä. Pelkää, mutta silti myös uskoo ja luottaa, oppii hallitsemaan sitä pelkoa, ehkä.

Kyllä tämä kuva lähempänä lapsiperhetotuutta kokemukseni mukaan on, vaikka Prisman käytävillä se ei aina näytäkään siltä. (kuva: Pixabay.com)

Lapset kasvattavat myös vanhempaa, tässä kasvetaan yhdessä ja pohditaan maailmaa. Itse koen olevani parempi, epäitsekkäämpi, itsevarmempi ja paremmin asioita ja ihmisiä ymmärtävä minä lasteni ansiosta.

Onko lapset sitten itsekäs vai epäitsekäs teko? En tiedä. Itsekäs, koska halusin niitä. Epäitsekäs, koska niistä huolehtii ja rakastaa empimättä enemmän kuin itseään. Onko lapset ekologinen teko? Ei varmaan, mutta lapset antavat toivoa. Lasten kautta ei auta kuin uskoa tulevaan, joka lopulta on kuitenkin erittäin ennustamaton.