Siirry pääsisältöön

Kuinka kiukkupussi kesytetään? Eli mitä olen tähän mennessä kiukusta oppinut.

Kun lapsi kiukkuaa, aikuisuus punnitaan. Auts. Joskus en ehkä olekaan niin aikuinen kuin olen kuvitellut. Lapsen kiukku herättää aikuisestakin lapsen, ja ensimmäisenä ei tule mieleen olla empaattinen. Ajasta ja paikasta riippuen tilanteita toki sietää eri tavoin, joskus sitä pystyy olemaan aikuisempi, toisinaan aikataulupaineiden keskellä tai riittämättömyyden huutaessa sisuksissa tekisi itsekin mieli vain huutaa omat kiukut pihalle sen kiukkuavan lapsen tavoin. Keskinmäärin parhaiten jaksan olla rauhallinen, kun ei tarvitse kiirehtiä mihinkään ja on aikaa valua kotona. Sitten taas kiire tai vaikka useampi kiukutteleva lapsi yhtä aikaa raastaa hermoja. Tai poikien välinen tappelu, sitä en jostain syystä pysty juuri kuuntelemaan kiukustumatta.

Kiukkuava lapsi saa aikaisessa usein esiin saman tunteen. Kuva: Pixabay.com


Meillä on pääasiassa hyvin käyttäytyvät lapset, joiden kanssa voi tehdä melkein mitä vain ja missä vain ilman suurempia käytösongelmia. Pahimmat kiukut tulevat kotona, yleensä peliajoista tai lasten keskinäisten riitojen takia. Joskus sitten taas on tällaisia julkisen paikan tilanteita:

"Tyhmä äiti, ihan KAKKA äiti!!!", raikuu huuto pitkin puistoa, kun MIKÄÄN ei mene, kuten viisivuotias on etukäteen suunnitellut (tietenkin päänsä sisällä, joten on hirveän vaikea näin hänen päänsä ulkopuolelta arvata, mikä se suunnitelma oikeastaan olikaan).Hetki sitten olin sanonut, että lähdemme kotiin. Luonnollisesti paikalla on muitakin ihmisiä, joiden lapset ovat luonnollisestikin (ainakin sillä hetkellä) hyvin käyttäytyviä. Sitä melkein kuulee muiden vanhempien ajatukset huonokäytöksisestä lapsestaan ja tuntee aikamoista painetta reagoida "oikein"."

Sitten päästäänkin siihen, mikä on se oikea tapa reagoida, kun lapsi huutaa pää punaisena eikä enää hallitse itseään kiukultaan eli tässä nimittelee (joskus esim. myös lyö kevyesti, paiskoo tavaroita tai tekee jotain muuta rajoja rikkovaa). Tilanteen kävelylenkillään huomaavan Pirjon mielestä lapsi pitää napata otteeseen, pitää tiukka puhuttelu tehden selväksi, että käytös (huutaminen ja äidin nimittely) on kiellettyä ja langettaa rangaistus  (vaikkapa ei kavereita kolmeen päivään). Leikkipuistossa lapsensa kanssa olevan Villen mielestä taas lasta ei kannata ottaa liian vakavasti, antaa huutaa, kyllä se sitten rauhoittuu ja jatkaa leikkejään. Lastaan keinuttava Kaisa taas toivoo, että huuto loppuu äkkiä ja hän itse kyllä uhkaisi lasta jollain rangaistuksella, mikäli tämä ei lopettaisi ja Kaisa olisi hänen äitinsä, sillä hän ei tuollaista katselisi. Riku taas, olkoon hän vaikka ruohoa leikkaamassa, pohtii, että tuo lapsi pitäisi vain ottaa syliin ja rauhoittaa.

Niin rakkaat ja ajoittain hurjan raivostuttavat 😍.


Mitä tein minä? Sanoin, että "nyt sua kiukuttaa niin paljon, että on aika lähteä kotiin syömään, sulla on varmaan kova nälkä". Ilmoitin rauhallisesti, että me lähdemme nyt ja lähden hitaasti kävelemään. Lapsi saa tulla mukaan tai sitten ottaa minut kiinni nopeammalla tahdilla. Kysyin vielä, tuleeko Stigan kyytiin. Kohta pienet jalat kipittivät perään, kiukku oli vaihtunut itkuksi ja otin pahasuisen kiukkupussin syliin. Hän nojautui syliin ja kuiskasi nyyhkien "anteeksi". Nyyhkytys vaimeni ja poikani tuntien iso kiukku vaihtui pikku hiljaa häpeän tunteeseen; häntä hävettää ja nolottaa joka kerta kiukkukohtauksen jälkeen silmin nähden. Pää roikkuu, puhuminen on vaikeaa ja katse on maassa. Hän usein myös sanoin pyytää "ei puhuta tästä".  Nyt kuitenkin anteeksipyynnön jälkeen puhuin lyhyesti hänelle, että nimittely ei ole oikein ja se tuntuu minusta ikävältä. Sanoin, etten enää halua kuulla sellaista. En halunnut saarnata pitkään, sillä lasta hävetti jo oma käytöksensä ja asia tuli varmasti selväksi.

Meidän keskimmäinen on saanut jostain perinnöksi tulisen temperamentin, jota ei auta taipumus perfektionismiin ja halu päättää asioiden kulusta. Kun lapsella on tällainen helposti tulistuva luonne, ei sitä kasvatuksella poisteta. Sen kanssa opitaan elämään ja autetaan lasta opettelemaan itsehillinnän taitoja ja ymmärtämään omaa reagointiaan. Kun tämä myrskyisällä tunne-elämällä varustettu lapsemme tulistuu niin, että kontrolli pettää, ei aikuisen kiukku ja rangaistuksella uhkailut tuota tulosta. Toki lapselle voi iän mukaan kertoa ns. "luonnollisia" seuraamuksia, esim. "Jos huudat noin lujaa, on meidän lähdettävä täältä pois rauhoittumaan, koska muut juhlijat eivät kuule papin puhetta". Kuitenkaan tuossa mielentilassa meillä ei toimi uhkailu: "nyt hiljaa tai laitan sun lelut roskikseen".

Ehdottomasti olen sitä mieltä, että käyttäytyä silti pitää, ei nimitellä eikä lyödä, ei häiritä kun pitää olla hiljaa jne. Nämä lasta kasvattavat keskustelut ja käytösopastukset hoidetaan kuitenkin vasta kiukkukohtauksen jo mentyä, ei niiden aikana. Oma häpeäntunne julkisella paikalla saa aikaan sen, että tekee mieli ojentaa lasta nimittelystä ääneen, ihan vain, että ympärillä olevat kuulisivat minun sen tehneen. Kertomassani puistoesimerkissä ulkopuoliset näkivät haukkuvan, kiukuttelevan lapsen ja äidin, joka näennäisen välinpitämättömästi ja kiltisti pyysi lasta lähtemään ja käveli pois. Kukaan ei nähnyt, kun lapsi ITSE pyysi anteeksi ja rauhallisesti annoin hänelle eväitä käytökseen. Teki mieli palata puistoon kertomaan, että näin se tilanne päättyi. Oma-aloitteinen anteeksipyyntö on mielestäni paljon viisivuotiaalta, kun eivät kaikki aikuisetkaan siihen pysty.

Veljesten tappelu triggeröi kyllä ajoittain minunkin ärsytyspisteitäni... Kuva: Pixabay.com 


Tässä joutuu opettelemaan sulkemaan muiden mielipiteet ulkopuolelle; jonkun mielestä toimit aina väärin. Kun toisen mielestä aina pitää vain olla tiukka, kun lapsi kiukkuaa, niin toisen mielestä et ole tarpeeksi ymmärtäväinen. Jos "helppo" ja tasainen esikoisemme olisi jäänyt ainokaiseksi, kuvittelisin varmasti olevani oikein hyväkin kasvattaja. Kaikki sujuisi mielestäni kenen tahansa lapsen kanssa, kun vain muistaa johdonmukaisuuden jne jne.. Kuitenkin nyt joudun kasvamaan eniten itse, henkisesti, kun keskimmäinen haastaa minustakin esiin puolia, joita joudun tutkiskelemaan; miksi on niin vaikea pysyä rauhallisena, kun lapsi kiukkuaa? Miksi se tulee usein otettua jotenkin henkilökohtaisesti? Miksi lapsen kiukku herättää minussa ärsyyntyneisyyttä? Miksi lohduttaminenkin on joskus niin vaikeaa?

Sillä tosiaan en aina osaa olla noin rauhallinen, kuin kertomassani esimerkissä.

Kuinka siis kiukkupussi kesytetään? Emmä oikeesti mitään tiedä, mutta tällaseen suuntaan juuri nyt olen kallistumassa:

  1. Empatialla ja lapsen tuntemusten kunnioittamisella; miltähän tosta huutavasta mukulasta nyt tuntuu? Mitähän se ajattelee?  Jotta lapsi tietää, että aikuinen ymmärtää, on se myös hyvä sanoa: "Olet tosi kiukkuinen, kun veljesi vei pulkan, kun olisit sen itse halunnut."
  2. Selkeydellä ja rauhallisuudella; suuren tunteen vallassa lapsi ei kuule sarjatulena saarnaavan aikuisen sanoja kuin korkeintaan sieltä täältä, joten silloin paasaaminen on turhaa (vaikka toki nalkutus saattaa helpottaa aikuisen kiukkua). Muutama sana selkeästi ilmaistuna siitä, mitä lapselta nyt odotetaan riittää, mieluiten positiivisessa muodossa eli ei "älä lyö sillä kynttilällä veljeä" vaan "anna kynttilä äidille" (ja rauhallisena, mutta jämäkästi vaaditaan kynttilä).
  3. Tarjoamalla rauhoittumiskeino: jollekulle se voi olla oma huone, meillä se on syli. Kieltämättä aina ei tee mieli ottaa lasta syliin, jos itseäkin kiukuttaa, mutta tätä olen harjoitellut ja lopulta molemmille tulee hyvä olo, omakin kiukku laantuu. Meillä saatetaan istua ihan hiljaa vaan, eikä heti aloiteta juttelemaan tilanteesta. Olen saanut epäsuoraa palautetta, että "palkitsen" lasta huonosta käytöksestä ja vaihtoehtona on tarjottu rankaisua. Näin on ehkä joskus aikanaan ajateltu, mutta väittäisin, että eipä ne tunnetaidot ole aiempina vuosikymmeneninä ihan suomalaisten vahvuus olleetkaan.. Syli ei ole palkinto, vaan aina avoinna (ainakin näin yritän). Itseään häpeävälle lapselle se häpeä toimii jo rangaistuksena itsessään.
  4. Juttelemalla rauhallisesti tilanteesta tunteiden laannuttua niin, että lapsi ymmärtää tehneensä väärin, mutta olevansa silti hyvä ja rakastettu. Tämä on mun vahvin osa-alue. Osaan jutella lasteni kanssa mielestäni aika rakentavasti ja rakastavasti yhtä aikaa. Juttelemme paljon muutenkin. Pohdimme eri tilanteisiin sopivia toimintatapoja ja sitä, miltä muista ehkä tuntuu. Aina on pyrkimys löytää ei-toivotun käytöksen vastapuoli, eli se, mitä voi tehdä.
  5. Huumori, se saattaa oikeassa kohdassa lopettaa kiukut ennen kuin ne edes alkavat ja toisaalta toimia myös lapsen ja vanhemman "yhteyden" palauttajana, jos molemmilla in mennyt hermo.
  6. Aikuisen anteeksipyynnön jalo taito. Tämän olen joutunut opettelemaan. Mielestäni on väärin ajatella, että aikuinen on aina kiukustuessaankin enemmän oikeassa kuin lapsi, tai että aikuisella olisi oikeus olla ikävä lasta kohtaan enemmän kuin lapsella aikuista. Perinteisesti lapsilta ei pyydetä anteeksi, mutta ehkä pitäisi, jos aikuinen kiehuu yli lapsen edessä. Meillä pyydetään, eikä siitä ole seurannut muuta kuin se, että lapsetkin osaavat pyytää paremmin anteeksi. Joskus kuulin, että tämä veisi lasten kunnioituksen aikuista kohtaan, mutta kyllä se on vahvasti päinvastoin.


Lisää aiheesta:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

TOP3 Virpomisvitsan koristeet pääsiäisenä 2018

Joka vuosi ajattelen, että tämä vuonna tehdään vitsat ajoissa. Joka vuosi ne tehdään hiki hatussa illalla ennen virpomisaamua. Ja perinteistähän ei luovuta, joten tänään paperisilppu lentää ja EriKeeperiä löytyy jännittävistä paikoista meidän keittiössä (koska askarrellaan tässä perhekokoon suhteutettuna pienehkössä keittiössä). Höyhenet laitoin boikottiin eettisistä syistä, koska se valinta on helppo tehdä. Höyhenet on helppo jättää pois, eivätkä valmiit vitsat itke niiden perään. Sitä paitsi olen aina inhonnut niiden kiinnittämistä! Rautalankaa on lasten kanssa hankala kieputtaa, käytännössä sen teen aina minä, ja teipillä kiinnitetyt löytyvät virpomisreitiltä oksien jääden täyteen läpinäkyvää teippiä. Tänä vuonna meillä TOP 3 koristeeksi vitsoihin päätyivät: 1. Taitellut haitaramadot, tai ajankohtaisemmin karvamadot: Haitarimato tehdään liimaamalla kaksi paperisuikaletta L-kirjaimen muotoon ja sitten taittelemalla vuorotellen suikale toisen päälle. Loppuun taas tilkka li

Rusetti-piñata ja helppo rusetinsolmimisohje

Ystäväni lapsella on tyttären 5-v synttäriteemana hauskasti rusetti. Tein sankarille lahjaksi paperimassasta piñatan, jonka hajoittamisesta omat lapset ovat koko tekoprosessin ajan haaveilleet. "Äiti, saanko lyödä ton mäsäksi?" on ollut usein kysytty kysymys viikon ajan, kun tämä on eri vaiheissaan ja työvälineineen "koristanut" meidän keittiönpöytä.  Aiemmin olen tehnyt jo jutun  omien lasten lohikäärme- ja autopiñatoista . Näitä on hauska tehdä! Piñata on koristeltu ruseteilla ja kultahileellä. Sisällöksi valitsin tällä kertaa kettukarkit ja pienet vaahtokarkit. Jätin ne pusseihinsa, mutta tein pusseihin pienet raot, jotta ilma pääsee ulos ja näin sain karkkipussit pienemmästä raosta mahtumaan piñatan sisään. Tästä piñatan teko alkaa: Erikeeperiä sekoitettuna lämpimään veteen, johon kastetaan sanomalehden suikaleet. Tämän jälkeen ne liimaillaan puhalletun ilmapallon päälle. Pallo kannattaa laittaa esim. rasian päälle, jottei se liimaudu pöytään. Tein ka

Sormiruokailijan äidinmaitoiset omenapiirakat

Tätä reseptiä varten tein pari epäonnistunuttakin kokeilua, jotka nekin kyllä upposivat meidän hyvin syövän pikkuneidin suihin hyvällä ruokahalulla. En ollut kuitenkaan itse tyytyväinen koostumukseen, mutta tämä kehittely tuntui nyt tuottavan tulosta. Varmasti olisin löytänyt ihan hyvän reseptin netin syövereistäkin, sillä tuskin olen ihan ainoa sormiruokakokkailija, mutta oikeasti minulle on helpompi nopeasti ruuan tekemisen ohessa testata äkkiseltään omaa päähänpistoani, kuin paneutua tutkimaan nettiä. Vähän oudoltahan tämä näin kirjoitettuna näyttää, mutta näin se vain on 😁. Muffinsseista tuli ihanan kuohkeita ja aidon muffinssin oloisia 😍. Ohje on tietysti sokeriton ja tehty mihinkäs muuhun, kuin omaan äidinmaitooni, jota pakastimesta kovaa vauhtia koetan hyötykäyttää. Omenamuffinssit äidinmaitoon  (n. 4 kpl) Puolikas banaani 1 kananmuna 3 rkl vehnäjauhoja 3 rkl vauvan hienoa kaurapuurojauhetta 1/4 tl eli ihan pieni ripaus leivinjauhetta 3 rkl äidinmaitoa 1 rkl ö