Tänään LIV:llä esitettiin brittidokumentti "Lapsuus ilman rajoja". Ennakkoasenteestani huolimatta olin monessa kohtaa samaa mieltä dokumentissa haastateltujen perheiden kanssa. Toki myös eri mieltä, tai vähintäänkin pohtivaisella kannalla joissain asioissa.
Dokumentissa haastateltiin perheitä, joissa lapsilla "ei ollut sääntöjä". Toki tämäkin riippuu määritelmästä, toisessa perheessä kuitenkin pidettiin kiinni ruoka- ja nukkuma-ajoista, jotka omissa laskuissani ovat myös sääntöjä. Toisessa, seitsenlapsisessa perheessä taas lapset saivat mennä, syödä ja nukkua silloin, kun heistä siltä tuntui. Yhteistä perheille oli lähinnä se, että he eivät laittaneet lapsiaan kouluun. Dokumentin nimi olisi osuvammin "Lapsuus ilman koulua". Hieman hämmensi myös se, että Britanniassa kukaan ei valvo opetussuunnitelman noudattamista eikä sitä edes TARVITSE kotikoulussa noudattaa. Dokumentin mukaan riittää, että vanhemmat antavat tarvittavat taidot ja tiedot. Tästä toki aiheutuu kyllä heti ajatus siitä, miten eri arvoisessa asemissa kotikoulutetut lapset Britanniassa ovatkaan; on täysin vanhemmasta kiinni, mitä taitoja opitaan. Yhdessä dokumentin perheistä 13 -vuotias lapsi ei mm. osannut lukea tai kirjoittaa kunnolla ja äiti kertoi, miten he keskittyvät lapsen itsetunnon parantamiseen ja siksi tekevät vain asioita, kuten rumpujen soitto, joissa lapsi on jo taitava ja josta hän pitää. Vaikka lapsen mielenkiinnon lähteistä on hyvä lähteä, on aika hurjaa, että lapsi menettää mahdollisuuden oppia monia taitoja vain, koska sillä hetkellä se ei kiinnnosta. Lapsella ei ole kykyä nähdä jonkin saavuttamattoman taidon funktiota etukäteen, joten siksi näissä ei niin kivoissakin jutuissa olisi hyvä saada tukea, ei riman ali päästämistä. Toisessakin perheessä yhtenä perusteena oli kotikoululle se, että tarvitse tehdä mitään, mistä ei pidä. Entäpä, jos taidon saavutettua hän alkaisikin pitää siitä, mitä tuolla taidolla voi tehdä? Olen nähnyt monta kertaa, miten lapsi innostuu vaikka kirjan lukemisesta, kun vain alkaa lukea ja tutustuu erilaisiin kirjoihin löytäen sen oman juttunsa. Joskus on siis pidemmän päälle hyvä, että lasta, jolla ei vielä voi olla näköalaa elämään, työnnetään kohti uusia taitoja vähän patistaenkin.
Sinänsä siinä varsinaisessa "säännöttömyydessä" ei mitään radikaalia ollutkaan. Ajatus, että lapsi saa kokeilla ja epäonnistua ja oppia sitä kautta, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, ei ole itsellenikään vieras. En tiedä, onko perinteinen brittikasvatus tässä tiukempaa ja perustelemattomia sääntöjä löytyy enemmän kuin Suomessa. Kuitenkin itsekin koetan välttää turhia sääntöjä ja nekin säännöt, joita on, ovat perusteltuja. Kiveä ei saa heittää ikkunaan, sillä ikkuna särkyy ja sen vaihtaminen teettää työtä. Meillä syödään ruokapöydässä, koska haluan sohvan pysyvän siistinä ja välttyä siivoamiselta. Kun kiellän kävelemästä rappusilta kengillä sisään, en huuda pää punaisena "Ota heti kengät pois, ei kengillä sisään!", vaan perustelen asian heti lialla ja siivoamisesta aiheutuvalla vaivalla. Meillähän saa siis mm. hyppiä sohvalla ja tyhjällä ruokapöydälläkin saa puhtailla sisävaatteilla istua, koska en näe niistä mitään haittaa kenellekään. Ainut näissä on riski satuttaa itsensä, mutta niin. Siinä oppii. Sattunut onkin, en sitä kiellä, etenkin meidän vanhempien sängyllä pomppiessa veljen kanssa, mutta samalla on opittu motorisia taitoja, toisen kanssa fyysisen voiman käyttöä ja varomaan itsensä tai toisen vahingoittamista. Ei sillä, ettei tekisi joskus mieli kieltää. Kyllä tekee. Sitten puren kieltä ja mietin hetken, että kannattaako. Harvemmin kannattaa. Vain korkealle kivelle kiipeämällä voi oppia varomaan tippumista sieltä. Samalla uskon, että jännityksen kokeminen ja riskin ottamisen tunne on tärkeää lapselle; silloin ei tarvitse puskea aikuisen sääntöjä vastaan niin lujaa. Joskus kyllä nynny-äiti saa vallan ja saatan sanoa "en kiellä teitä hyppimistä sillä kivellä, mutta varoitan, että sattuu aika paljon jos siihen väliin tippuu". Aivan kuin lapset eivät itse tätä hoksaisi.
Tämä kieltäminen on muutenkin jännä juttu; huomaan kieltäväni enemmän turhia asioita, kun olen stressaantunut valmiiksi. Tällä ehkä koetan suojella lähinnä itseäni siltä, että joku kohta satuttaa itsensä ja äitiähän silloin tarvitaan...
Itse en yhden dokumentin perheen tavoin ikinä tule uskomaan tuohon vapaaseen jääkaapilla ramppaamiseen ja siihen, että pienet lapset osaavat itse säädellä itselleen sopivan ruuan. Lapsi ei vielä pienenä ole tarpeeksi tietoinen ruokien ravintoarvoista tai terveellisyydestä, joten hänellä ei ole edes eväitä tehdä hyviä valintoja. Käden suuntaa jääkaapilla ohjaa sen sijaan mielihalu, jota pienellä ei ole edes kykyä vielä säädellä. Ei seitsenvuotiaskaan valitse omenaa jäätelön sijaan (ellei satu pitämään omenasta enemmän), vaikka hänelle olisi kerrottu terveellisempi vaihtoehto. Vanhemman on tärkeä opettaa tällaista itsesäätelyä lapselle; kun herkkuja pyydetään herkkujen perään lapsen ollessa kykenemätön vastustamaan houkutusta, on vanhemman tehtävä antaa tilalle jotain terveellisempää. Lapsen kasvaessa hänen itsesäätelykykynsäkin kehittyy itsenäisemmäksi, mutta pienenä hän tarvitsee vanhemman tukea.
Samoin ajattelen myös nukkumaanmenoajasta, vaikka toki unentarve on sitten taas yksilöllinen. Vanhemman on kuitenkin tärkeä tukea lapsen vuorokausirytmiä, jolloin untakin tulee tarpeeksi. Itse tulisi lisäksi aivan hulluksi, jos yhdentoista aikaa illalla meillä kolme lasta keikkuisi hereillä ja oma ilta-aika jäisi pois. Meillä mennäänkin nukkumaan kahdeksan- puoli yhdeksän aikaan, ja ilta on ihanaa rauhoittumisaikaa meille vanhemmillekin (ja lapset nukahtavat aina kymmenessä minuutissa, turhaan ei virkeitä lapsia tokikaan makuuteta. Jos uni ei tosiaan tule, saa tulla äitin kainaloon sohvalle, haukata jotain ja koettaa sitten uudelleen. Ja tätä tapahtuu harvoin!). Oman huoneensa sisällä lapset saavat päättää nukkumapaikkansa; nytkin esikoinen nukkuu lattialla. Ainut, miksi rajaan välillä sitä, on se, että en jaksa aamuisin siivota petiä pois. Poika päätti itse siivota, joten enää minulla ei ole syytä lattialla nukkumista kieltää.
Kaikenkaikkiaan dokumentti oli vähän pliisu. Olisi vielä paljon asioita, joita haluaisin tämän pohjalta kuitenkin pohtia, mutta ylipitkä postausjaarittelua tuskin kukaan jaksaa lukea. Kiitos, jos joku jaksoi tämänkin verran 😂.
Dokumentissa haastateltiin perheitä, joissa lapsilla "ei ollut sääntöjä". Toki tämäkin riippuu määritelmästä, toisessa perheessä kuitenkin pidettiin kiinni ruoka- ja nukkuma-ajoista, jotka omissa laskuissani ovat myös sääntöjä. Toisessa, seitsenlapsisessa perheessä taas lapset saivat mennä, syödä ja nukkua silloin, kun heistä siltä tuntui. Yhteistä perheille oli lähinnä se, että he eivät laittaneet lapsiaan kouluun. Dokumentin nimi olisi osuvammin "Lapsuus ilman koulua". Hieman hämmensi myös se, että Britanniassa kukaan ei valvo opetussuunnitelman noudattamista eikä sitä edes TARVITSE kotikoulussa noudattaa. Dokumentin mukaan riittää, että vanhemmat antavat tarvittavat taidot ja tiedot. Tästä toki aiheutuu kyllä heti ajatus siitä, miten eri arvoisessa asemissa kotikoulutetut lapset Britanniassa ovatkaan; on täysin vanhemmasta kiinni, mitä taitoja opitaan. Yhdessä dokumentin perheistä 13 -vuotias lapsi ei mm. osannut lukea tai kirjoittaa kunnolla ja äiti kertoi, miten he keskittyvät lapsen itsetunnon parantamiseen ja siksi tekevät vain asioita, kuten rumpujen soitto, joissa lapsi on jo taitava ja josta hän pitää. Vaikka lapsen mielenkiinnon lähteistä on hyvä lähteä, on aika hurjaa, että lapsi menettää mahdollisuuden oppia monia taitoja vain, koska sillä hetkellä se ei kiinnnosta. Lapsella ei ole kykyä nähdä jonkin saavuttamattoman taidon funktiota etukäteen, joten siksi näissä ei niin kivoissakin jutuissa olisi hyvä saada tukea, ei riman ali päästämistä. Toisessakin perheessä yhtenä perusteena oli kotikoululle se, että tarvitse tehdä mitään, mistä ei pidä. Entäpä, jos taidon saavutettua hän alkaisikin pitää siitä, mitä tuolla taidolla voi tehdä? Olen nähnyt monta kertaa, miten lapsi innostuu vaikka kirjan lukemisesta, kun vain alkaa lukea ja tutustuu erilaisiin kirjoihin löytäen sen oman juttunsa. Joskus on siis pidemmän päälle hyvä, että lasta, jolla ei vielä voi olla näköalaa elämään, työnnetään kohti uusia taitoja vähän patistaenkin.
 |
| Kuva liittyy harvinaisen vähän tekstiin, sillä vanha koira ei sääntöjä kaipaa. Me lähinnä sopeudumme sen tapoihin: ruokapöytä siivotaan, ettei ryöstely houkuta, ovet takalukkoon, ettei mummo avaa ovea ja lähde etsimään minua yksi ollessaan jne. |
Sinänsä siinä varsinaisessa "säännöttömyydessä" ei mitään radikaalia ollutkaan. Ajatus, että lapsi saa kokeilla ja epäonnistua ja oppia sitä kautta, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, ei ole itsellenikään vieras. En tiedä, onko perinteinen brittikasvatus tässä tiukempaa ja perustelemattomia sääntöjä löytyy enemmän kuin Suomessa. Kuitenkin itsekin koetan välttää turhia sääntöjä ja nekin säännöt, joita on, ovat perusteltuja. Kiveä ei saa heittää ikkunaan, sillä ikkuna särkyy ja sen vaihtaminen teettää työtä. Meillä syödään ruokapöydässä, koska haluan sohvan pysyvän siistinä ja välttyä siivoamiselta. Kun kiellän kävelemästä rappusilta kengillä sisään, en huuda pää punaisena "Ota heti kengät pois, ei kengillä sisään!", vaan perustelen asian heti lialla ja siivoamisesta aiheutuvalla vaivalla. Meillähän saa siis mm. hyppiä sohvalla ja tyhjällä ruokapöydälläkin saa puhtailla sisävaatteilla istua, koska en näe niistä mitään haittaa kenellekään. Ainut näissä on riski satuttaa itsensä, mutta niin. Siinä oppii. Sattunut onkin, en sitä kiellä, etenkin meidän vanhempien sängyllä pomppiessa veljen kanssa, mutta samalla on opittu motorisia taitoja, toisen kanssa fyysisen voiman käyttöä ja varomaan itsensä tai toisen vahingoittamista. Ei sillä, ettei tekisi joskus mieli kieltää. Kyllä tekee. Sitten puren kieltä ja mietin hetken, että kannattaako. Harvemmin kannattaa. Vain korkealle kivelle kiipeämällä voi oppia varomaan tippumista sieltä. Samalla uskon, että jännityksen kokeminen ja riskin ottamisen tunne on tärkeää lapselle; silloin ei tarvitse puskea aikuisen sääntöjä vastaan niin lujaa. Joskus kyllä nynny-äiti saa vallan ja saatan sanoa "en kiellä teitä hyppimistä sillä kivellä, mutta varoitan, että sattuu aika paljon jos siihen väliin tippuu". Aivan kuin lapset eivät itse tätä hoksaisi.
Tämä kieltäminen on muutenkin jännä juttu; huomaan kieltäväni enemmän turhia asioita, kun olen stressaantunut valmiiksi. Tällä ehkä koetan suojella lähinnä itseäni siltä, että joku kohta satuttaa itsensä ja äitiähän silloin tarvitaan...
Itse en yhden dokumentin perheen tavoin ikinä tule uskomaan tuohon vapaaseen jääkaapilla ramppaamiseen ja siihen, että pienet lapset osaavat itse säädellä itselleen sopivan ruuan. Lapsi ei vielä pienenä ole tarpeeksi tietoinen ruokien ravintoarvoista tai terveellisyydestä, joten hänellä ei ole edes eväitä tehdä hyviä valintoja. Käden suuntaa jääkaapilla ohjaa sen sijaan mielihalu, jota pienellä ei ole edes kykyä vielä säädellä. Ei seitsenvuotiaskaan valitse omenaa jäätelön sijaan (ellei satu pitämään omenasta enemmän), vaikka hänelle olisi kerrottu terveellisempi vaihtoehto. Vanhemman on tärkeä opettaa tällaista itsesäätelyä lapselle; kun herkkuja pyydetään herkkujen perään lapsen ollessa kykenemätön vastustamaan houkutusta, on vanhemman tehtävä antaa tilalle jotain terveellisempää. Lapsen kasvaessa hänen itsesäätelykykynsäkin kehittyy itsenäisemmäksi, mutta pienenä hän tarvitsee vanhemman tukea.
Samoin ajattelen myös nukkumaanmenoajasta, vaikka toki unentarve on sitten taas yksilöllinen. Vanhemman on kuitenkin tärkeä tukea lapsen vuorokausirytmiä, jolloin untakin tulee tarpeeksi. Itse tulisi lisäksi aivan hulluksi, jos yhdentoista aikaa illalla meillä kolme lasta keikkuisi hereillä ja oma ilta-aika jäisi pois. Meillä mennäänkin nukkumaan kahdeksan- puoli yhdeksän aikaan, ja ilta on ihanaa rauhoittumisaikaa meille vanhemmillekin (ja lapset nukahtavat aina kymmenessä minuutissa, turhaan ei virkeitä lapsia tokikaan makuuteta. Jos uni ei tosiaan tule, saa tulla äitin kainaloon sohvalle, haukata jotain ja koettaa sitten uudelleen. Ja tätä tapahtuu harvoin!). Oman huoneensa sisällä lapset saavat päättää nukkumapaikkansa; nytkin esikoinen nukkuu lattialla. Ainut, miksi rajaan välillä sitä, on se, että en jaksa aamuisin siivota petiä pois. Poika päätti itse siivota, joten enää minulla ei ole syytä lattialla nukkumista kieltää.
 |
| Nukkua voi vaikka lattialla, kuten esikoinen yleensä tekee. Tämä neiti tosin siirtyi sitten rattaisiin... |
Kaikenkaikkiaan dokumentti oli vähän pliisu. Olisi vielä paljon asioita, joita haluaisin tämän pohjalta kuitenkin pohtia, mutta ylipitkä postausjaarittelua tuskin kukaan jaksaa lukea. Kiitos, jos joku jaksoi tämänkin verran 😂.
Kommentit
Lähetä kommentti
Olisi mukavaa, jos jättäisit kommentin. :)