Unensaaminen on vaikeaa, ajelehdin valveen ja unen rajamailla, vauvan pienet sormet koskevat rintaani varmistaen, etten lähde. Olen tipahtamassa juuri, kun havahdun sänkyni vieressä seisovaan hoikkaan hahmoon, joka nyyhkii ja kiljahtelee vienosti. Laitan lampun päälle.
Valo paljastaa koulunsa aloittaneen esikoisen leuan tärisevän, epäselviä sanoja suoltavasta suusta valuu lattialle asti kuolaa, silmät pyörivät päässä, kun hän osoittaa sänkymme toista laitaa. "Äiiiiitiii, tuolla o-o-on..." on ainoa järkevä asia, jonka kuulen, vaikka kuinka koitan pinnistää ja saada selvää.
Tähtipyjamainen poika lähtee äkkiä kävelemään nopeasti pois huoneesta ja kääntyy osoittamaan taas sängyn toista reunaa. Kuola valuen hän ikään kuin säntää karkuun, pyörii yläkerran aulatilassa vinkuen ja kiljahdellen ympyrää. Koetan nousta sängystä herättämättä vauvaa. Keskimmäinen huutaa hermostuneena, että olisitte jo hiljaa, en saa nukuttua.
"Äiti tässä, ei mitään hätää, näet kulta unta, se on vain unta" hoen valehtelematta sata kertaa. Sytytän valoja ja taputan kädellä pojan kammoamia kohtia. "Tää on vain tyyny, isin tyyny. Tässä on peitto, katso, tässä luin sulle iltasadun äsken, se on se sama peitto".
Pienen suuren ekaluokkalaisen pyjaman kaulus on jo likomärkä syljestä ja kyyneleistä. "Sä näet kulta unta, mennään pissalle, se auttaa" , kehoitan ja ohjaan paniikissa eri suuntiin pyrkivää lasta kohti vessaa. Samalla kuulen, kun vauva alkaa itkeä. Paniikissa oleva esikoinen on silti saatava heräämään ja rauhoittumaan, jotta pääsemme kaikki jatkamaan uni. Pahoittelen, vauva!
Vessassa selitän rauhallisesti asioita, jotta lapsi voisi siirtyä arkimaailmaan takaisin. "Tässä on vessanpönttö, nyt avaan sen ja nyt voit pissiä". Vielä muutaman kerran sekava unennäkijä osoittelee vessan seinäkaakeleita kauhuissaan, ja minä taputan selittäen, mihin kosken. Pissan loristessa kauhu alkaa väistyä pojan kasvoilta ja hän enää nyyhkyttää hiljaa. Itkuinen ja hämmentynyt "joo" pääsee suusta, kun kysyn, onko pyjamaheppu hereillä. "Muistatko, mitä äsken tapahtui?", tiedustelen. Pieni pellavapää pyörii puolelta toiselle. Haukotus. Ohjaan pienen ison ekalaisen sänkyyn. Hän nukahtaa heti. Keskimmäinen on vetänyt tyynyn päänsä yli ja kuorsaa varpaat sängyn reunalla. Kiiruusti vauvalle, joka parka ei voi ymmärtää, miksi on joutunut odottamaan. Aikaa on kulunut heräämisestäni kolme minuuttia.
Joskus herään yöllä, kun vieressäni seisoo kauhistunut lapsi, joka tyhjin katsein osoittaa suora käsi kohotettuna sänkymme toiseen laitaan. Hän selittää, mutta kuolaa valuvan suun tahmaisista sanoista ei saa juurikaan selvää. Hän katsoo, mutta näkee jonkun toisen maailman, unimaailman. Hän on hereillä, mutta nukkuu. Hänellä on kauhukohtaus.
Terveyskirjasto kertoo kauhukohtausten olevan aika harvinaisia ja tyypillisiä 4-12 vuotiaille. Hurjalta kuulostaa myös, että hyvin vaikeissa tapauksissa niitä voidaan "hoitaa" esim. masennuslääkkeillä.
Meillä poika alkoi saamaan kauhukohtauksia mennessään ensimmäiselle luokalle. Ne liittyvät usein stressiin, hyvin tyypillisesti koulun alkaessa loman jälkeen tulee kauhukohtaus. Ne ovat myös kausittaisia, meillä saattaa joskus tulla useampana yönä tiettyinä viikkoina ja sitten taas mennä viikkokausia ilman.
Anna.fi:n artikkelissa kerrotaan, että aikuisillekin voi tulla kauhukohtauksia stressin ja epäsäännöllisen nukkumisen vuoksi. Olisi aika pelottavaa, jos heräisin miehen kauhukohtaukseen yöllä! Lapsenkin kauhukohtaus on kyllä aika kammottavaa seurattavaa, ennen kuin niihin alkoi tottua.
Edellä mainituissa lähteissä ja tässä vauva.fi:n jutussa kerrotaan myös, että kauhukohtauksen aikana nukkuvaa ei kannata väkisin herätellä. (Muitakin hyviä toimintaohjeita näistä löytyy!) Meillä poitsu herää, ainakin jollain tasolla, noin parin kolmen minuutin kuluessa. Itkeminen vaimenee ja kauhu väistyy, ja poikaan saa jonkinlaisen kontaktin. Parhaiten hän tuntuu olevan palautettavissa tähän maailmaan juttelemalla rauhallisesti, kertaamalla tuttujen asioiden nimiä (esim. unilelun nimi) ja käymällä pissalla (tosin pissaaminen ei aina ole helppoa kauhukohtauksen aikana).
Muutaman kerran poika on jo rauhoittunut, kun kohtaus alkaa uudelleen ja hän alkaa uudelleen osoitella asioita, itkeä ja silmät pyörivät jälkeen päässä. Näin kävi nyt joululoman jälkeen, kohtaus alkoi kymmenen minuutin sisään kolme kertaa.
Jännää on, ja pojasta itsestään kovin ihmeellistä, että hän ei muista kohtauksista mitään. Hän ei edes muista heränneensä. Hän on kovin huvittunut ja kyselee tarkkaan, mitä yöllä oikein tapahtui ja mitä hän teki. Tämä muistamattomuus on internetin syövereiden mukaan myös tyypillistä kauhukohtauksille.
Sinänsä kohtaukset ovat vaarattomia, eivätkä traumatisoi (ainakaan nykypäivänä, mitenhän mahtoi olla taikauskoisempina aikoina; mitä kaikkea kauhukohtauksen vallassa olevasta onkaan voitu kuvitella?) ketään, mutta lapsi voi pahimmillaan kävellä vaikka ulos talosta tai kompastua lattialla oleviin tavaroihin tai portaisiin. Meillä on onneksi portailla nykyään vauvan takia portti, joten vähintään kuulemme, mikäli joku yöllä liikkuu talossa. Ja kauhukohtauksen saanut ei liiku hiljaa.
Syyt kauhukohtaukseen ovat varmasti tosi yksilöllisiä, kuten kohtauksetkin. Jotkut lapset saattavat pahimmillaan käyttäytyä kohtauksen aikana aggressiivisestikin. Myös konsolipeleillä ja ruuduilla on ainakin arkipuheessa epäilty olevan yhteyksiä kohtauksiin (mm.tässä Savon Sanomien jutussa ).
Valo paljastaa koulunsa aloittaneen esikoisen leuan tärisevän, epäselviä sanoja suoltavasta suusta valuu lattialle asti kuolaa, silmät pyörivät päässä, kun hän osoittaa sänkymme toista laitaa. "Äiiiiitiii, tuolla o-o-on..." on ainoa järkevä asia, jonka kuulen, vaikka kuinka koitan pinnistää ja saada selvää.
Tähtipyjamainen poika lähtee äkkiä kävelemään nopeasti pois huoneesta ja kääntyy osoittamaan taas sängyn toista reunaa. Kuola valuen hän ikään kuin säntää karkuun, pyörii yläkerran aulatilassa vinkuen ja kiljahdellen ympyrää. Koetan nousta sängystä herättämättä vauvaa. Keskimmäinen huutaa hermostuneena, että olisitte jo hiljaa, en saa nukuttua.
"Äiti tässä, ei mitään hätää, näet kulta unta, se on vain unta" hoen valehtelematta sata kertaa. Sytytän valoja ja taputan kädellä pojan kammoamia kohtia. "Tää on vain tyyny, isin tyyny. Tässä on peitto, katso, tässä luin sulle iltasadun äsken, se on se sama peitto".
Pienen suuren ekaluokkalaisen pyjaman kaulus on jo likomärkä syljestä ja kyyneleistä. "Sä näet kulta unta, mennään pissalle, se auttaa" , kehoitan ja ohjaan paniikissa eri suuntiin pyrkivää lasta kohti vessaa. Samalla kuulen, kun vauva alkaa itkeä. Paniikissa oleva esikoinen on silti saatava heräämään ja rauhoittumaan, jotta pääsemme kaikki jatkamaan uni. Pahoittelen, vauva!
Vessassa selitän rauhallisesti asioita, jotta lapsi voisi siirtyä arkimaailmaan takaisin. "Tässä on vessanpönttö, nyt avaan sen ja nyt voit pissiä". Vielä muutaman kerran sekava unennäkijä osoittelee vessan seinäkaakeleita kauhuissaan, ja minä taputan selittäen, mihin kosken. Pissan loristessa kauhu alkaa väistyä pojan kasvoilta ja hän enää nyyhkyttää hiljaa. Itkuinen ja hämmentynyt "joo" pääsee suusta, kun kysyn, onko pyjamaheppu hereillä. "Muistatko, mitä äsken tapahtui?", tiedustelen. Pieni pellavapää pyörii puolelta toiselle. Haukotus. Ohjaan pienen ison ekalaisen sänkyyn. Hän nukahtaa heti. Keskimmäinen on vetänyt tyynyn päänsä yli ja kuorsaa varpaat sängyn reunalla. Kiiruusti vauvalle, joka parka ei voi ymmärtää, miksi on joutunut odottamaan. Aikaa on kulunut heräämisestäni kolme minuuttia.
 |
| Tämä kuva kuvaa hyvin meillä kauhukohtauksen saaneen maailmaa; pelottavia asioita tutuissa paikoissa. Kuva: Pixabay.com |
Joskus herään yöllä, kun vieressäni seisoo kauhistunut lapsi, joka tyhjin katsein osoittaa suora käsi kohotettuna sänkymme toiseen laitaan. Hän selittää, mutta kuolaa valuvan suun tahmaisista sanoista ei saa juurikaan selvää. Hän katsoo, mutta näkee jonkun toisen maailman, unimaailman. Hän on hereillä, mutta nukkuu. Hänellä on kauhukohtaus.
Terveyskirjasto kertoo kauhukohtausten olevan aika harvinaisia ja tyypillisiä 4-12 vuotiaille. Hurjalta kuulostaa myös, että hyvin vaikeissa tapauksissa niitä voidaan "hoitaa" esim. masennuslääkkeillä.
Meillä poika alkoi saamaan kauhukohtauksia mennessään ensimmäiselle luokalle. Ne liittyvät usein stressiin, hyvin tyypillisesti koulun alkaessa loman jälkeen tulee kauhukohtaus. Ne ovat myös kausittaisia, meillä saattaa joskus tulla useampana yönä tiettyinä viikkoina ja sitten taas mennä viikkokausia ilman.
Anna.fi:n artikkelissa kerrotaan, että aikuisillekin voi tulla kauhukohtauksia stressin ja epäsäännöllisen nukkumisen vuoksi. Olisi aika pelottavaa, jos heräisin miehen kauhukohtaukseen yöllä! Lapsenkin kauhukohtaus on kyllä aika kammottavaa seurattavaa, ennen kuin niihin alkoi tottua.
Edellä mainituissa lähteissä ja tässä vauva.fi:n jutussa kerrotaan myös, että kauhukohtauksen aikana nukkuvaa ei kannata väkisin herätellä. (Muitakin hyviä toimintaohjeita näistä löytyy!) Meillä poitsu herää, ainakin jollain tasolla, noin parin kolmen minuutin kuluessa. Itkeminen vaimenee ja kauhu väistyy, ja poikaan saa jonkinlaisen kontaktin. Parhaiten hän tuntuu olevan palautettavissa tähän maailmaan juttelemalla rauhallisesti, kertaamalla tuttujen asioiden nimiä (esim. unilelun nimi) ja käymällä pissalla (tosin pissaaminen ei aina ole helppoa kauhukohtauksen aikana).
Muutaman kerran poika on jo rauhoittunut, kun kohtaus alkaa uudelleen ja hän alkaa uudelleen osoitella asioita, itkeä ja silmät pyörivät jälkeen päässä. Näin kävi nyt joululoman jälkeen, kohtaus alkoi kymmenen minuutin sisään kolme kertaa.
Jännää on, ja pojasta itsestään kovin ihmeellistä, että hän ei muista kohtauksista mitään. Hän ei edes muista heränneensä. Hän on kovin huvittunut ja kyselee tarkkaan, mitä yöllä oikein tapahtui ja mitä hän teki. Tämä muistamattomuus on internetin syövereiden mukaan myös tyypillistä kauhukohtauksille.
Sinänsä kohtaukset ovat vaarattomia, eivätkä traumatisoi (ainakaan nykypäivänä, mitenhän mahtoi olla taikauskoisempina aikoina; mitä kaikkea kauhukohtauksen vallassa olevasta onkaan voitu kuvitella?) ketään, mutta lapsi voi pahimmillaan kävellä vaikka ulos talosta tai kompastua lattialla oleviin tavaroihin tai portaisiin. Meillä on onneksi portailla nykyään vauvan takia portti, joten vähintään kuulemme, mikäli joku yöllä liikkuu talossa. Ja kauhukohtauksen saanut ei liiku hiljaa.
Syyt kauhukohtaukseen ovat varmasti tosi yksilöllisiä, kuten kohtauksetkin. Jotkut lapset saattavat pahimmillaan käyttäytyä kohtauksen aikana aggressiivisestikin. Myös konsolipeleillä ja ruuduilla on ainakin arkipuheessa epäilty olevan yhteyksiä kohtauksiin (mm.tässä Savon Sanomien jutussa ).
Kommentit
Lähetä kommentti
Olisi mukavaa, jos jättäisit kommentin. :)